Viime kuukaudet olen työstänyt strategiaa ja strategiaviestintää parinkin asiakkaani kanssa. Aihe on huulilla. Samojen asioiden äärellä ollaan monissa muissakin organisaatioissa. Elämme jatkuvassa muutoksessa. Yritysten on pysyttävä liikkeessä elääkseen. Muuttuva maailma vaatii herkkiä tuntosarvia ja yrityksen strategian liikkuvaa tarkastelua.

Saatamme jäädä jumiin asioihin ja toimintatapoihin, jotka eivät enää hyödytä meitä. Se, mikä vielä kaksi vuotta sitten oli parhaita käytäntöjämme, saattaa nyt olla maailmasta, jota ei enää ole. Tämä koskee myös viestintää. Työelämään tulee yhä nuorempia työntekijöitä, joiden arvomaailma, ajatukset hyvästä kommunikaatiosta ja parhaista käytännöistä ovat aivan eri maailmasta kuin vaikka 70-luvulla syntyneillä.

Usein strategian kanssa edetään niin, että kun johto pienen lähipiirin kanssa on saanut strategian valmiiksi, se viestitään henkilökunnalle. Heille kerrotaan, mitä jatkossa tavoitellaan, mitä tehdään ja minkälaisella organisaatiolla se tapahtuu.

Kuitenkin, jos joku tekee yrityksen muuntautuvan strategian todeksi, se on henkilökunta. Mitä varhaisemmassa vaiheessa työntekijät saadaan innostettua mukaan, sitä paremmin he siihen sitoutuvat. Vuorovaikutus strategiasta tulisi aloittaa sinä päivänä, kun strategiatyö alkaa. Ja kun tehdään liikkuvaa strategiaa, siitä pitää keskustella koko ajan.

Strategiatyön tärkein ajatus saattaa olla saatan olla väärässä

Väitän, että kaikki strategian toteuttamisessa lähtee kommunikoinnista. Mitä rehellisempää vuorovaikutus on, sitä suurempaa on muutosvoima. Vastuullinen dialogi lähtee aina toisen arvostamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja tasavertaisuudesta. Se luo pohjan luottamukselle. Muutoksen toteuttaminen vaatii psykologista turvallisuutta eli kollektiivista luottamusta. Kun on vapaus kysyä, kyseenalaistaa ja oppia jatkuvasti, syntyy kykyä luoda uutta.

Luin hiljattain Björn Natthiko Lindebladin kirjan Saatan olla väärässä. Lindeblad oli nuori ja lupaava ekonomi, joka halusi elämäänsä enemmän merkitystä. Hän päätyi munkiksi buddhalaisiin luostareihin ympäri maailmaa lähes kahdeksi vuosikymmeneksi. Lindeblad kertoo, että “tärkein asia, jonka opin seitsemäntoista vuotta kestäneen, täysipäiväisen henkisen harjoittelun aikana, on se, että en enää usko kaikkea, mitä ajattelen. Se on minun supervoimani.”

Ehkä todellisen menestyksen takana onkin kyky kyseenalaistaa itseään, myös kommunikoinnissa? Ehkä strategiatyön tärkein ajatus onkin, että saatan olla väärässä? Ehkä hyvä dialogi lähtee juuri siitä, että voin olla väärässä ja avaan korvani aidosti toisen ajatuksille?

Strategian toteuttamisen kulttuuri lähtee hyvästä vuorovaikutuksesta. Hyvä vuorovaikutus lähtee kuuntelemisen ja kyseenalaistamisen taidosta. Siihen sisältyy myös omien ajatusten kyseenalaistaminen. Saatan olla väärässä.

Saara Raudasoja